Zhanna Järvisen kirjoittama tarina

Laula minulle, mummo

Olet jo aikaisin aamulla noussut ylös ja touhunnut puutarhassa. Astun paljailla jaloilla talon ovesta pihalle. Ruoho on vielä viileä ja aamukaste hyväile jalkojen pohjaa. Auringon säteet polttavat minun paljasta ihoa. Hento ja raikas tuuli hetkittäin nuolee iholtani kuume pois. Kesä. Kiire on jättänyt tämä paikka ja aikaa kiemurtelee omaa tuntematonta rataa puiden ja pensaiden ympäri. 

Valkoinen liina peittää sinun hopeat ja aaltoilevat hiukset. Päällesi on vanha auringon polttama mekko. Joskus se oli täynnä pieniä sinisiä kukkia ja sinä käytit sitä vain juhlapäivinä. Sinä työstät omilla haurailla käsillä maata ja kitket rikkoruohoa pois. Multa on kuohkea ja antaa helposti periksi. Hetkeksi jäin ihailemaan sinun korutonta olemusta.

Puutarha on minulle hyvin tuttu ja samalla tuntematon. Lähden kävelemään mansikkapensaita läpi kohti pientä omenapuuta. Nuori, vielä ohut valkokuulas kantaa ensimmäistä kertaa hedelmiä. Otan ison omenan käteen. Hedelmän mehu valuu sormiani läpi ja putoilee raskaina pisaroina maahan. Ihmettelen mielessäni miksi mummo ei niitä kerää. Omenat ovat jo ajat sitten ylikypsät.  

Hetkessä hedelmät alkoivat käpertyä nopeasti toinen toisensa jälkeen mustiksi käppänöiksi. Kädessä oleva omena hajosi muusiksi ja tuoksuu käyneelle. Tuuli nousee ja taivaalla näkyy jo uhkaavat tummat pilvet. Salaman kärki valaisee hetkeksi pilven reunaa. Taita tulla myrsky. Näen sinun huutavan minulle tuulen läpi. En saanut sanoista selvää, mutta tiedän että kurkun taimet täytyy suojata.

Tuuli jo repii vaatteet päältäni ja sade hakkaa maata niin kuin olisi sen viimeinen teko hajottaa kaikki maan tasalle. Hetkessä puutarha on puoliksi veden peittämä. Sitten muistan… Minä muistan, että sinua ei enää ole, eikä ollut pitkään aikaan… Hätä takertuu kurkkuuni kiinni ja huulet muodostavat yhden sanan: ”Mummo!”  Sinä olet vielä siellä keskellä puutarhaa pelastamassa kasvia. Ojennan kädet sinua kohti, jalat eivät tahtoo totella; katkera kaipuu repii sydämeni; vaikea hengittää. ”Mummo! Minä kovasti kaipaan sinua!” Sinä vastastat halauksella ja sanot:” Niin minäkin sinua, lapsenlapseni.”

Herään syleilemässä itseäni. Ajatukset hulluina juoksevat päässäni yrittäen takertua nykyhetkeen. Uni tuntuu pelottavan todelliselta. Nousen sängystä. Pimeä huone koskettaa kylmillä käsillään minun hartioita ja perääntyy kun ikkunasta työntyy himmeä pihavalo. Tämä talvi tuntuu erityisen pitkältä ja kylmältä. Joka päivä sataa lunta. Sen pehmeä peite vaimentaa ääniä ja siivoa edellisen päivän tahrat pois; uusi valkoinen sivu on taas auki. Naapuri juoksee palelevana autolle, käynnistää sen ja juoksee takaisin lämpimään asuntoon. Tilanne näyttä hieman koomiselta. Kuulen nauruni kaikuvan tyhjässä huoneessa. Keitän vettä ja laitan tee hautuumaan.

Sinun kuolemasta sain tietää pari kuukautta sen jälkeen, kun olit jo haudattu. Minulla ei ollut tilaisuutta jättää sinulle hyvästit, sanoa viimeiset sanat, itkeä sinua ja sääliä itseäni. Kerrottiin vain lyhyesti, että siinä vuonna olit huonossa kunnossa. Elämänpalo silmissäsi sammunut. Olit väsynyt ja halusit pois täältä. Hassuttelit vain vanhaan malliin. Rupesit käyttämään korkokenkiä ja yritit karata kotoa pelaamaan korttipeliä jo aikoja sitten kuolleiden kavereiden kanssa. Sitten yhtenä aamuna et enää herännyt.

Teen tuoksu nousee kasvoilleni. Lämmin kuppi lämmittelee mukavasti minun viileitä sormia. Kellon tikitys rikko rytmikkäästi hiljaisuuden. Sinun muistolle kohoan ilmaan kuppi ja otan kuuman hörpyn tuoretta teetä. Neste levittää pehmeästi lämpöä jäsenille.

Ihmisen muistot tekee temppunsa. En enää selkeästi muista lapsuuttani. Siitä tuli hauras ja hajoava. Kuvat siitä ajasta ovat haalistuneen ja reunat murenevat ja lentävät hehkuvana tomuna pois kuin tulikärpäset. Päässä pyörii jotain fragmentteja ja ne tuntuvat epätodelliselta. Olen keski-ikäinen ja tiedän kulkevani itsekin loppua kohti. Koko ajan lisään vauhtia, että hauras menneisyys ei ylettäisi tähän päivään ja hajoisi kappaleiksi jalkojeni alla. Mutta tiedän, että jonain päivänä minä en enää jaksa juosta. Silloin saapuu se hetki, milloin minäkin lähden. Lähden silloin, kun muistisilta romahtaa ja minä teen ensimmäisen askelen kohti unholaa.

Tänään ensimmäisen kerran myönsin itselleni, että en enää muista miltä sinä näytät. Häpeä nousee korviini ja hehkuu syyllistävästi. Nopeasti tempasin valokuva-albumi käteen. Tunnistan tutut kasvot. Mustavalkoisessa kuvassa seisoo ryhdikkäästi iäkäs nainen. Taustalla levitti oksaansa vanha lehmus. Vasemmalla kädellä nainen pitää lapsen kättä. Hänen katse on kääntynyt alas vasemmalle pientä tyttöä kohtaan. Katseessa on jotain lempeä ja samalla ylpeä. Otan valokuva käteen ja silitän kuvan naisen poskea ja hiuksia. Kuva on haalistunut ja uhkaa kadota, kuin tämä nainen minun elämästäni, kuin minun muistini.

”Ihminen kiittää kaikesta, mitä maaäiti antaa”, sanot sinä.

”Miten niin?!” nauran mummolle.

Kävelemme keskellä metsää poimien sieniä. Metsä tuoksuu tuoreelle pihkalle ja märälle sammalle. Sammakot loikkivat kilpaan meitä karkuun. Mielikuvitukseni villinä juoksee mäkiä pitkin ja suoraan sieltä sukeltaa metsäjärveen, joka on täynnä valkoisia kukkia. Olen pikkunoita, joka elää ikuisesti kasviksien voimalla, tai olen järvessä asuva nymfi joka laulaa ohikulkijoita veteen. Olen vielä lapsi ja ympäröivä maailma näyttää turvalliselta.

”Joka kerta kun poimit marja tai sieni, sinä kumarrat ihan maahan saakka”, jatka mummo ”sinun sormet koskettavat maata ja pylly osoittaa taivasta.”

Nauru kaikuu pitkään metsässä ja menee koivikkoon piiloon.

Kävin mummolassa kesäisin. Kaupunki näytti silloin hobittikylältä, täynnä vanhoja värikkäitä ja erikoisia puutaloja. Talot hukkuivat omaan ympäröivään pikkupuutarhaan. Mummon pyöreästä puusta rakennettu pieni talo tuoksui lehmuksen kukille ja mansikkahillolle. Talon ikkunoita koristivat puusta veistetyt käyräiset kuviot. Vanha maali säröillä ja osa kuvioista tippui maahan ja mätänivät. Versoileva valkoinen kukka peitteli rankkaa remonttia kaipaava talon seinää. Kimalaiset kiirehtivät ahnehtimaan kukkien mettä, eikä välittäneet minun uteliasta tarkkailusta.

”Malta vielä pari päivää, niin ei tarvitse tästä suoraan huussiin juosta!”, huudat kirsikkavarkaassa jäänyttä kiinni naapurinpapalle. Kuului pusikoiden rytinää ja pitkän ohuen hahmon ryntäävän nokkosia ja pensaiden läpi kohti omaa taloa. Nauru rikkoo kesäillan hiljaisuuden. Nauramme niin, että sinun on pakko lähteä vaihtamaan kuivat pöksyt päälle.

Naapuriin voi mennä ilman kutsua. Pöytä laitettu koreaksi, kun vieras piipahtaa kylään. Iltaisin paimen ohjasi lehmälaumaa tallustelemaan keskellä katua. Kuului lehmien äänekäs ammunta. Naapurit huhuilivat tai vihelsivät omia lehmiään kotiin. Kuolijakseni pelkäsin sonneja. Katsoin niitä turvallisesti mummon takaa pelokkaana, kunnioittaen komean eläimen päätä kruunaavia sarvia. Myöhään illalla metsästettiin tulikärpäsiä haavilla riemuhuudolla ja naurulla. Pitkän paahteisen päivän jälkeen ilma tuntui kristalliraikkaalle ja tuoksui heinälle. Tumma tähtitaivas houkutteli katseita ja vei ajatuksia kauemmas, kuin silmät jaksavat nähdä.

Sinun kädet.

Hieman karheat, ohut ja ryppyinen iho hohtaa lämpöä. Laitan minun käsi sinuun käteen ja näen, kuinka se upposi. Suututtaa, kun kädet ovat vielä niin pienet. Haluan, että minullakin olisi jonain päivänä yhtä isot kädet. Nämä kädet keskustelevat puutarhasi kanssa. Niillä on erityinen dialogi.

Aamulla kasvit iloitse sinun kosketuksesta ja voitelevat aamukasteella sinun hauras iho. Tuoksuva ja kuohkea maa antaa helposti periksi kosketuksestasi. Pullea kimalainen kiirehti kukalle. Lehmus pukeutuu keltavalkoiseen kukkaan ja levittää hunajaa muistuttavaa tuoksua. Puutarha on täynnä elämää, joka sävyttää silmiäsi iloalla ja hiljaista toivoa.

Puutarhassasi on eräs matalakasvuinen pensas, joka koristaa veräjältä kotiportille polkua. Sen versot ovat tukevat ja tiheät, lehdet ovat kuin hedelmäveitset, kapeat ja hiukan karheat. Kasvi askarruttaa minua. Olen nähnyt puutarhassasi jokaisen kasvin kukkivan ja tuotavan hedelmiä, paitsi tämän. Kerroit joskus, että kasvi kukkii vasta syksyllä etkä muistanut kasvin nimeä. Olisin halunnut nähdä sen kukkivan. Vuodet menivät ja minä vain ajattelin, että kyllä vielä kerkeän jonain syksynä tulla käymään. Mutta sitä syksyä ei ikinä tullut ja mysteerikasvi ei enää kasvaa puutarhassasi.

”Laita ne tuholaiset tähän purkkiin”.

Olemme menossa perunamaalle sotaretkelle colorado kuoriaisia vastaan. Vanhat kotitossut iloisesti läpsivät joka askeleella minun kantapäihin. Päivä on paahteinen. Seisova ilma houkuttelee paarmoja ja kärpäsiä hikiselle iholleni. Se enteilee rajua ukkosmyrskyä.

”Katso lehtien alta… Siellä ne yleensä pesii, syö ja lihoo… Ota varovasti, muuten toukka putoo maahan ja sen jälkeen sitä ei löydä…”, opastat minua kuoriaisten ja niiden oranssisien toukkien poimimisessa.

Äkkiä peltipurkki oli melko täynnä kävelevää ja ryömivää oranssista elämää. Puhumatta sanakaan viet purkit keittiöön, sytytät kaasuhellaan tulta ja laitat molemmat purkit hellalle. Palaneen lihan tuoksu kuin voiton merkki leviä keittiön läpi kohti tuuletusikkunaa. Uteliaana katson kuinka colorado kuoriaiset kiemurtelevat kuumassa purkissa ja poksahtavat rikki. Kuuluu kypsän nakin vihellys.

Matala jyrinä kantautui korville ja ulkona alkaa sataa. Kuin käskystä molemmat ryntäävät ulos laittamaan muoviset suojat kurkkujen päälle. Myrskytuuli repii käsistä muovi pois ja yrittää viedä sen omaan käyttöön. Rankkasade täyttää nopeasti kapeat käyttävät kylmällä vedellä. Se pieksi kipeästi paljasta ihoa. Sinä seisot toisella puolella kasvimaata ja yrität ohjata minua äänellä ja käsillä viitaten. Tuuli repii sanoja pois suustasi ja vie ne mennessään. En kuule sinun ohjaava ääntäsi, mutta teen kaiken synkronistesti sinun kanssasi. Lopuksi lyön savesta liukkaat murkulat ja laudan pätkät suojan päälle, että pysyy jotenkuten paikalla. Joka askeleella märät kotitossut ääntelevät säälivästi kuin kaksi vanhaa rupisammakkoa ja sylkevät hassusti vettä. Työ on tehty. Salaman uhkaava välähdys ja matala jyrinä muistuttavat, että on parasta mennä sisään.

Siinä aikana keittiössä hiiri päätyi loukkuun. Se on vielä elävä ja pyrki pois. Sinä otat hiiren hännästä kiinni, vapautat loukusta ja laitat sen puoliksi täynnä vedellä ämpäriin. Hiiri ui epätoivoisesti ympyrää. Tämä eläin on tuholainen. Sydämeni puristuu kokoon kivusta tietäen, mikä kohtalo odottaa tätä viatonta ja hädissä oleva pientä eläintä. Koko olemukseni käpristyi pieneksi hiireksi vailla toivoa. Sadepisara sukeltaa kauluksen alle ja hitaasti piirtää selkään kylmän viivan. Hiiri hukkuu silmieni alla ja minä en uskalla sitä auttaa. Sen katse pitkään tuijottaa pinnan alta ylös, kuin katselisi katoavan elämän perään toivoen sen palaavan. Ristiriitaiset tunteet mummoa kohtaan nousee kurkkuuni. Hiljaa väännän itkua hiirestä ja sen epätoivoista taistelua kuolemaa vastaan. Itken mummoa, jota itselleni keksin ja rakastin. Edessäni seisoo sinun tekemä maukas makaronivelli.

Kellon tunkeileva tikitys palautti minua unenomaisista muistoista nykyhetkeen. Kosketan päätäni, ravistan hiuksiani ja taputtelen kevyesti poskille. Muistin, että en pitkään aikaan soittanut äidille. Meillä on edelleen kireät välit. Pakotin itseäni lavuaarille pesemään teekuppi ja kannu. Otan käteen puhelin ja pienen tauon jälkeen soitan äidilleni. Hänen ylipirteä ääni lopullisesti herätti minua. Pitkän sepustuksen ”mitä hänelle kuuluu” jälkeen sain tilaisuuden kertoa unestani ja mummosta.

Äidin ääni katkesi hetkeksi.

”Minäkin näin mummosta unta”, sanoi äiti vaimealla äänellä. ”Näin häntä rautatieasemalla, iso laukku kädessä. Hänellä oli kova kiire junalle… Hän taisi käydä jättämässä meille jäähyvästit.”

Puhelu päättyi. Se jättänyt, jos ei hyvän, mutta mukavan olon sydämessä. Äidin kanssa vuosien kestänyt riitaa taisi laantua, kun meillä syntyi tänään jotain yhteistä. Jotain, mistä voi jutella ilman kiistaa.

Ilma taittui kaareksi ja menneisyys tuntuu lähempänä kuin koskaan.

Kylmä aalto hyväilee ihoani päästä varpaisiin.

Kuuluu jostain kaukaa ääni.

Ensin hiljainen mumina. Mmmmm………..        Mmmmmmmmm……..

Sanat.

”Miksi koivut tänään seisovat hiljaa…”

Sävel kulkenut aikojen halki ja kipeäsi nyt kaikuu sydämessäni.

Istut pöydän vieressä, käsi asetettuna poskellesi. Pimeän olohuoneen ainoa lamppu kituu valoa. Pöydän vieressä istuvat hiljaiset kasvottomat hahmot. Koruton äänesi vie minua sinun menneisyyden matkalle. Kuvat vaihtuvat ja sävyt syvenevät.

Olet onnellinen morsian. Sait pojan. Tuli sota ja vei miestä mukanaan. Rakennat omilla käsillä talon ja työstät kasvimaata. Olet pojalle äiti ja isä. Ylpeys estää sinua pyytää apua. Itket salaa omaa yksinäisyyttä ja menetettyä rakkautta. Odotat tänäänkin väsyttämättä miestä kotiin…

Äänesi katkesi, lähdet huoneesta pois peittäen silmiä kädellä.

Huoneeseen jää painostava hiljaisuus.

Egoni käpristyi mitättömäksi kappaleeksi ja kiemurtelee omassa säälissä viimeisiä hetkeä. Anteeksi! En pyytänyt sinulta anteeksi. En kertonut, että olet minulle tärkeä, että rakastan sinua. Olen myöhässä…

Vuosia myöhemmin.

Kesä.

Lapsuudesta tuttu kaupunki muuttui pölyiseksi vieraaksi, joka haisee kaatopaikalle. Tiet päällystettiin asfaltilla ja puutalojen sijaan seisovat korkeita betoonihirviöitä. Kuin ihmeen kaupalla, asfaltin ja betonin keskellä, lepää vanhojen lehmuksien kehdossa mummon talo.

Lämmin auringonpaiste hyväilee lämmöllä hiuksiani. Tällainen sää enteilee myrskyä. Kävelen pientä polkua, joka vie minua heinäpellon poikki hautausmaalle. Kädessäni kesäkukkia. Sain melkein ilmaiseksi yhdeltä mummolta katutorilla. Sydän levottomasti rytmittää jännitystä.

Lepopaikasi sijaitsee appivanhempien vieressä, kuin toivoit. Pitkät koivut hieman kumarassa vartioivat rauhasi. Pienet siniset kukat juhlamekkona koristavat hautasi. Muistokiven kuvassa katsot jonnekin poispäin.

”Hei, mummo. Tässä mä oon, sinun lapsenlapsi.”

Vastaat hiljaisuudella.

Asettelen kesäkukkia haudallesi.

”Vasta nyt tulin sinua katsomaan. Anna anteeksi, etten tullut aikaisemmin.” Vastaat hiljaisuudella.

Silitän muistokiven pintaa roskalta.

”Minulla on kauhea ikävää sinua, mummo.”

Koivut liikahtivat levottomasti. Tuuli pyörähti kaulani ympäri ja vei kyynel mennessä.

Sormillani kosketin poskia, josta lähti kyynel, ja hymy palasi huulilleni. Mummo taita olla paikalla.

Laitan muistokiven eteen täytetty vodkalla snapsilasi.

Lasin päälle asetan tumma leipä.

Kaadan itselleni vodkaa lasiin ja juon sen kerralla.

Aine vauhdilla syöksyy kurkusta alas polttaen sisukalut poroiksi.

”Nukkuu rauhassa, mummo. Olkoon maa höyhen pehmeä kehto sinulle.”

Mmmmmm…….   Mmmmmmmmmm……

”Miksi koivut tänään seisovat hiljaa…”

Laulu itsestään virtaa huulistani.